Kivinokan kesäteatteri 14.8.2025 klo 18.30

Katariina ja Munkkiniemen kreivi

Osallistujat olivat sangen tyytyväisiä näytelmään.

4.3.2026 kerhon kevätkokous klo 11.00 toimikunta tuntia aiemmin JOhn Stenberginranta 6 Merisali

10§ asiat

1. kokouksen avaus
2. . valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja tarvittaessa kaksi ääntenlaskijaa
3. . todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus
4. . hyväksytään kokouksen työjärjestys
5.  esitetään tilinpäätös, vuosikertomus ja toiminnantarkastajien/tilintarkastajien lausunto
6. . päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille
7. . käsitellään muut kokouskutsussa mainitut asiat,

Keskustellaan kevään ja kesän toiminnasta

//JP (Juha-Pekka) Väisänen//

“Ay-liike ampui itseään jalkaan – ja työnantaja kiitti”

Kahvipannu porisee Arto Aijalan keittiössä niin kuin se on porissut vuosikymmenten ajan: rauhallisesti, ilman kiirettä, mutta taustalla on aina jotakin painavampaa. Pöytään nostetut karjalanpiirakat ja Gotler-makkara tekevät tilanteesta kodikkaan, mutta keskustelu vie nopeasti työelämän rakenteisiin, vallankäyttöön ja siihen, miten työntekijöiden asema on hiljalleen murentunut – usein heidän omien edustajiensa myötävaikutuksella.

Aijala, pian 70 vuotta täyttävä linja-autonkuljettaja ja pitkäaikainen työsuojeluvaltuutettu, on nähnyt työelämän muutoksen läheltä. Hän on nähnyt, miten kunnallinen laitos muuttui osakeyhtiöksi, miten kilpailutus purki vanhat rakenteet ja miten työnantaja oppi käyttämään luottamusmiehiä omien tavoitteidensa jatkeena. Hän on nähnyt myös sen, miten työntekijät itse ovat tottuneet heikennyksiin – niin tottuneet, etteivät enää tunnista niitä heikennyksiksi.

Keittiönpöydän äärestä avautuu työelämän pitkä kaari

Aijala kertoo urastaan ilman dramatiikkaa, mutta jokainen yksityiskohta piirtää kuvaa työstä, jossa vastuu oli suuri ja tuki usein ohutta. Hän aloitti kuljetusalalla jo nuorena, ajoi rautarekkaa, teki tehdastöitä ja päätyi lopulta linja-autonkuljettajaksi Helsingin kaupungille. Työ oli raskasta, mutta yhteisö vahva. Silti jo varhain näkyi merkkejä siitä, että työnantajan ja työntekijöiden välinen tasapaino oli liukumassa väärään suuntaan.

Työsuojeluvaltuutetuksi hänet valittiin työyhteisön luottamuksella. Se oli tehtävä, jossa piti olla tarkka, jämäkkä ja valmis ottamaan vastaan myös kollegoiden pettymykset. “Ensimmäisestä päivästä lähtien piti etsiä epäkohtia”, hän sanoo. “Se on vähän kuin poliisin työ: silmä alkaa automaattisesti etsiä sitä, mikä ei ole kohdallaan.”

Mutta pian Aijala huomasi, ettei ongelma ollut vain yksittäisissä epäkohdissa. Ongelma oli rakenteissa – ja siinä, miten työnantaja oppi muokkaamaan niitä omaksi edukseen.

Paikallinen sopiminen: lupaus joustosta, todellisuus vallansiirrosta

1990-luvun puolivälissä solmittu paikallinen työehtosopimus on Aijalan mukaan yksi räikeimmistä esimerkeistä siitä, miten työntekijöiden edustuksellisuus voidaan kääntää heitä itseään vastaan. Sopimus allekirjoitettiin Aijalan mukaan “sokeasti”, ilman että sen seurauksia ymmärrettiin. Se sisälsi niin sanotun ikuisuuslausekkeen: vaikka sopimus irtisanottaisiin, sitä noudatetaan, kunnes uusi sopimus on tehty. Aiemmin irtisanominen palautti edeltävän sopimuksen voimaan.

“Se oli henkilöstölle vahingollinen sopimus”, Aijala sanoo. “Ja se hyväksyttiin, koska luottamusmiehet olivat jo siinä vaiheessa niin integroituneet työnantajan logiikkaan, etteivät he enää nähneet, mitä olivat allekirjoittamassa.”

Paikallinen sopiminen, jota on markkinoitu joustona ja yhteistyönä, näyttäytyy Aijalan kokemuksissa vallansiirtona työnantajalle. Kun ennen oli yksi työehtosopimus, joka määritti kaikkien ehdot, nyt jokainen yksikkö neuvottelee omansa. “Kuka siinä on vahvoilla?” hän kysyy retorisesti. “Työnantaja, joka neuvottelee kymmeniä sopimuksia. Ei yksittäinen kuljettaja tai edes luottamusmies.”

Luottamusmiehen roolin vääristyminen

Aijala palaa useaan otteeseen siihen, miten luottamusmiehen asema on vuosien varrella muuttunut. Hänen mukaansa työnantaja on järjestelmällisesti pyrkinyt tekemään luottamusmiehistä omien tavoitteidensa jatkeen – ei vastavoimaa, ei sopimusten valvojaa, vaan “kumileimasimen”, joka hyväksyy heikennyksiä.

Hän kertoo tapauksista, joissa luottamusmies on hyväksynyt palkanalennuksia ilman mitään vastinetta. “Se on työnantajan unelma: edustaja, joka suostuu kaikkeen, koska pelkää kilpailukyvyn heikkenevän”, Aijala sanoo. Hän kuvaa tilannetta, jossa työnantaja tarjosi kuljettajalle palkankorotusta, mutta pääluottamusmies pohti, voiko kuljettaja ottaa sen vastaan – koska se voisi heikentää yhtiön kilpailuasemaa.

“Se logiikka palvelee vain työnantajaa”, Aijala sanoo. “Kun edustaja alkaa ajatella työnantajan kilpailukykyä ennen työntekijän toimeentuloa, ollaan jo menetetty jotakin olennaista.”

Kun luottamus pettää – ja palkitaan

Yksi Aijalan kertomista esimerkeistä on erityisen paljastava. Hän kuvaa tilanteita, joissa henkilöstön edustaja tai tarkastaja on palkattu vastuulliseen tehtävään sen jälkeen, kun tämä on pettänyt oman työyhteisönsä luottamuksen. “Kavalluksia, väärinkäytöksiä – ja silti nämä henkilöt olivat johdon luottomiehiä”, hän sanoo.

Tällaiset tapaukset eivät ole yksittäisiä poikkeuksia, vaan osa laajempaa ilmiötä: työnantaja palkitsee lojaalisuuden, ei rehellisyyttä. “Jos edustaja toimii työnantajan eduksi työntekijöiden kustannuksella, hänelle löytyy aina paikka”, Aijala sanoo. “Mutta jos edustaja puolustaa työntekijöitä liian ponnekkaasti, hänestä tulee ongelma.”

Työehtojen pitkä heikentyminen – ja hiljainen hyväksyntä

Aijala ei syytä yksin työnantajaa. Hän puhuu myös työntekijöiden omasta passivoitumisesta. “Työehtoja on heikennetty pala palalta, ja työntekijät ovat tottuneet siihen”, hän sanoo. “Kun heikennys tulee hitaasti, sitä ei huomata. Ja kun ei huomata, ei vastusteta.”

Hän kertoo esimerkkejä vessattomista päätepysäkeistä, taukojen puutteesta, liian pitkistä työvuoroista ja siitä, miten työnantaja on kiertänyt työaikalakia. Hän kertoo myös siitä, miten työnantaja on ohittanut luottamusmiehen ja neuvotellut suoraan yksittäisten työntekijöiden kanssa – rikkoen edustuksellisuuden periaatteen.

“Kun työnantaja huomaa, että luottamusmies ei ole este, vaan väylä, kaikki muuttuu”, Aijala sanoo. “Silloin edustuksellisuus ei enää suojaa työntekijää, vaan suojaa työnantajaa.”

Kunnallinen laitos, joka unohti tehtävänsä

Aijalan uran aikana HKL:n ja myöhemmin yhtiöitetyn bussiliikenteen johto muuttui. Hän kuvaa, miten virkamiesjohto alkoi nähdä itsensä yrityksen johdoksi – ei julkisen palvelun ylläpitäjiksi. “Johto integroi henkilöstön edustajat omiin tavoitteisiinsa”, hän sanoo. “Heistä tuli osa organisaatiota, ei sen vastavoimaa.”

Kun kilpailutus alkoi, tämä kehitys kiihtyi. Aijala muistaa, miten työnantaja esitteli kilpailuehtoja, joissa kustannusvertailut oli laadittu tavalla, joka sai oman toiminnan näyttämään kalliilta. “Se oli ihan seinästä revittyä”, hän sanoo. “Mutta kun esitys tulee johdolta, moni uskoo sen.”

Eläkepäivien rauha ja levoton mieli

Keittiönpöydän ääressä Aijala puhuu rauhallisesti, mutta hänen analyysinsa on terävä. Hän ei kaipaa menneisyyttä, mutta hän kaipaa selkeyttä: työehtojen kunnioittamista, edustuksellisuuden palauttamista ja työntekijöiden omaa kriittisyyttä.

Eläkkeellä hän toimii edelleen järjestöissä, tapaa ihmisiä, osallistuu keskusteluihin. “Tieto alkaa olla vanhentunutta”, hän sanoo itseironisesti, mutta hänen kokemuksensa kertoo toista. Hän on nähnyt, miten työelämän rakenteet muuttuvat – ja miten ne voidaan muuttaa takaisin vain, jos työntekijät ymmärtävät oman voimansa.

Lopuksi

Aijalan tarina ei ole vain yhden kuljettajan elämäntarina. Se on kertomus siitä, miten työelämän valtasuhteet muuttuvat hitaasti, mutta määrätietoisesti. Se on kertomus siitä, miten työnantaja voi muokata edustuksellisuuden omaksi edukseen – ja miten työntekijät voivat menettää asemansa, jos he eivät pidä siitä kiinni.

Keittiönpöydän ääressä tämä kaikki kuulostaa selkeältä. Kahvi on kuumaa, piirakat lämpimiä, mutta analyysi kylmää. Aijala ei sano sitä suoraan, mutta rivien välistä kuuluu viesti: mikään ei muutu, ellei joku ala sanoa vastaan.